Perinnetaitojen harrastaminen yksin ja yhdessä on antoisaa, mutta soitinten rakentaminen voi avata täysin uusia näkökulmia ja suuntia elämään. Vanhakantaisten pilli- ja torvisoitinten rakentamisen voi aloittaa omaehtoisesti tai avustettuna milloin tahansa; päiväkodissa, perheen kanssa luonnossa, työpaikan kahvitauolla ja eläköitymisen jälkeen. Jopa näkövammaisena vuodepotilaana voi askarrella monenlaisia pillejä; vapinakaan ei haittaa, jos käsissä on hieman voimaa. Soitinrakennus voi olla satunnainen osa elämää, mutta opinhaluiselle riittää kehityshaasteita eliniäksi, kauas tohtoritutkinnonkin tuolle puolen.
Musta torvisieni sekä joidenkin kasvien lehdet, kukat ja varret sopivat soittimiksi sellaisenaan. Joidenkin kasvien ontot varret muuttuvat soittimiksi yhdellä tai parilla puukonvedolla. Esimerkiksi karhunputkesta voi rakentaa erilaisia soittimia. Eri rakenteita ja materiaaleja yhdistellen voi aikaansaada ainutlaatuisia soundeja. Rakentelemalla erilaisia huiluja, trumpetti-klarinetti- ja soittimia sekä vapaalehdykkäsoittimia voi kokea onnistumisen ja ilon hetkiä. Kun helpoimmat mallit on tehty, voi kokeilla hieman vaikeampien puhaltimien rakentamista, luovasti tai perinteisten mallien mukaisesti.
Tuohitorvi
Vastakiskotun tuohen voi helposti
kiertää torveksi, mutta kuivaa tuohta
pitää notkistaa kuumassa vedessä.
Isoon torveen tarvitaan 7–15 metriä
4–5 cm leveää, millin paksuista tuohinauhaa. Ennen rullaamista ulkopinta tasoitetaan ja puhdistetaan jäkälistä puukolla; työ
sujuu kätevästi, kun astuu jalalla nauhan päälle ja pitää nauhan kireänä toisella kädellä. Näkyviin jäävä reunan voi 
leikata siistiksi saksilla ennen kiertämistä. Nauhan aloituspää kannattaa ohentaa ja kaventaa alle parin sentin levyiseksi noin 20 cm:n matkalta helpottaa aloittamista.
Tuohitrumpetti rakennetaan kiertämällä tuohta ensin muutaman kierroksen verran parin sentin vahvuisen puunoksan ympärille, väliin voi laittaa vähän liimaa tai pihkaa. Kun torvi on päätelty ja liima kuivunut, puhalluspää muotoillaan kuppimaiseksi puukolla ja kourutaltalla.
Klarinettitorvi syntyy, kun liitetään pitkä tuohitorvi etukäteen rakennettuun suukappaleeseen.
Tiiviyden varmistamiseksi voi käyttää liimaa rullattaessa tuohinauhaa puoliksi edellisen kierroksen päälle. Valmis tuohisuppilo päätetään eli purkautuminen estetään esimerkiksi tikkuneulalla, puisella tikulla, joka työnnetään sisään tuohikierteen lopetuskohdasta ja tulee ulos vastakkaisella puolella kehää. Kuvassa muita päättelytapoja, mm. puoliksi halkaistu puunoksa, koirasin sekä säyläin ja ompelu.
Puurunkoinen puhallinsoitin
Vielä 1900-luvun alkupuolella monet puhallinsoittimet valmistettiin halkaisemalla tuore puunoksa puoliksi ja kovertamalla sisus puukolla tai kourutaltalla. Seinämän paksuudeksi jää noin viisi millimetriä. Ulkopuolen muotoiluun voi käyttää kirvestä, puukkoa ja höylää ennen halkaisua. Tuoreesta puusta rakennettua torvea piti säilyttää vedessä soittamisen väliaikoina, jotta se ei kuivunut soittokelvottomaksi. Käyttämällä kuivaa puuta kovertaminen on hieman työläämpää, mutta torven kestävyys palkitsee vaivannäön. Ennen vanhaan putken aikaansaamiseen käytettiin myös kuumennettua rautatankoa. Poran käyttäminen on ollut suomalaiskarjalaisessa soitinrakennuksessa harvinaista.
Torvesta saa parhaimman äänen, kun halkioputkinen rakenne on ilmatiivis. Koverretut puoliskot tiukasti yhdistävä, ohut, vain puolimillinen tuohinauha tiivistää rakennetta jonkin verran. Koverrettujen puoliskojen väliin tiedetään laitetun pihkaa lisätiivisteeksi. Tuohikierteen sisälle, halkaisulinjoja peittämään, voitiin asettaa myös tuohisiisnat. Nykyrakentaja voi liimata puoliskot yhteen tiukalla narusidoksella ennen tuohittamista. Kuiva tuohi on syytä kiehauttaa vedessä, jotta sen voi tiukasti venyttäen kiertää rungon ympärille.
Luuhuiluja ja soittosarvia
Muun muassa lampaan, poron ja peuran sääriluusta voidaan rakentaa huiluja sahaamalla toinen tai molemmat päät auki ja veistämällä särmäaukko.
Ontosta sonninsarvesta syntyy sarvitrumpetti sahaamalla kärki pois ja muotoilemalla puhalluspää kuppimaiseksi. Sonninsarvea voi halutessaan litistää heti keittämisen jälkeen vaikkapa höyläpenkissä. Lehmän- ja pukinsarven kärki on umpiluuta, minkä vuoksi puhallusaukko kaikusuppiloon on puhkaistava 5–10 mm:n poralla tai polttamalla. Voimakkaasti laajeneviin häränsarviin ei tavallisesti tehty sormiaukkoja. Lehmän- ja pukinsarvia kannattaa kokeilla pidellä eri tavoin mukavan soittoasennon löytämiseksi. Ylimmän sormiaukon voi tehdä kohtaan, josta kannattelemalla sarvi pysyy vaakasuorassa. Yleensä sormiaukkoja mahtuu vain 2–4, ne sijoitellaan ergonomisesti, intuitiivisesti tai halutun asteikon mukaisesti.
1800-luvun sarviklarinetti rakennetaan kiinnittämällä avoimeen, viistottuun päähän irrallinen kieli narulla tms. Sormiaukot voidaan porata tai polttaa kuumalla raudalla.
Linnun sulan kynästä on jo kivikaudella rakennettu huiluja katkaisemalla sulka höyhenten juuresta ja työntämällä avonaiseen päähän puutulppa, jonka yläosan muoto ohjaa ilman särmäaukkoon.
