Muinaisten pillien, torvien ja huilujen soittoharjoittelu kulkee käsi kädessä rakentamisen kanssa. Soittaja kohtaa lisähaasteita niin kauan, kunnes rakentaja oppii soitintyypin äänenmuodostuksen tarpeeksi tarkasti voidakseen rakentaa helpposoittoisen instrumentin. Kokenut soittaja tunnistaa laadukkaan soittimen.
Vanhakantaiset puhallinsoittimet ovat kansanomaisia sovelluksia eri puhallinsoitinten kehitysasteista, joten huilun, vaskisoitinten, klarinetin, oboen ja vapaalehdykkäsoitinten soittotaito on eduksi muinaissoittimia opeteltaessa. Myös muiden soitinten ja musiikinteorian hallinta voivat helpottaa oppimista. Musisoinnin iloa on tarjolla lähes kaikille. Helpoin soitin on nynnypilli, joka värittää ääntä. Siihen voi heti hyräillä lempisävelmiä ja muita mieleen tulevia melodioita. Käsityönä rakennetut soittimet ovat yksilöitä. Niitä soittamalla voi kehittää mm. puhallusvoimaa, erilaisia huuliotteita eli ansatseja ja sorminäppäryyttä. Oppimiseen ei tarvita opettajaa; harjoittelu omin päin tai muiden soittointoisten kanssa voi johtaa omaperäisiin kokeiluihin ja ilmaisuvoimaiseen soittotyyliin.
Suosittelen harjoittelemaan niin, että voit nauttia soitosta ja ilmaista tunnetilaasi. Voit löytää luonnosta kivan paikan ja antautua loihtimaan soitollasi erilaisia tunnelmia ja mielikuvia. Teknisesti voit harjoitella pitkien, tasaisten äänten soittamista eli puhalluspaineen hallintaa. Lisäksi voit kokeilla, saatko soittimesta lyhyitä ääniä.
Tässä perusniksejä äänen tuottamiseen ja musisointiin erilaisilla muinaispuhaltimilla:
Oboesoittimia löytyy luonnosta monenlaisia, esimerkiksi pillikekasvista poimittu yksittäinen kukka, vähintään viisisenttinen pätkä voikukan vartta tai olkea, siemenistä tyhjennetty siperianhernepensaan palko ja musta torvisieni. Ne saa soimaan huulilla oikeasta paikasta sopivasti puristamalla ja puhaltamalla.
Vapaalehdykkäsoittimia ovat muun muassa syreenin ja ulpukan lehdet. Niillä voi soittaa jopa oktaavin laajuisia melodioita, irrottamatta lehteä kasvista. Ratamonlehteäkin soitetaan pingottamalla lehti vaaka-asentoon noin millimetri ylähuulen alapuolella. Vastakkain asetettavat pinnat kostutetaan ennen soittamista. Lehteen tartutaan kärjestä (”klo 12”) ja kaaren keskeltä (”klo 3”) molemmin käsin peukalo-etusormiotteella. Lehden värähtelevä pituus on 1–2 cm. Matalampia ääniä soitettaessa puhalletaan ja lehteä pingotetaan vähemmän ja lehden värähtelevä pituus on noin 2 cm. Korkeampia ääniä soitettaessa puhalletaan enemmän ja lehteä siirretään lähemmäs ylähuulta. Lisäksi sormet siirtyvät lähemmäs toisiaan ja kiris
tävät lehteä tiukemmalle. Paperinohuesta tuohenpalasta (1–2 kerrosta) voi leikata kuvan mukaisen kappaleen, jolla voi soitella ympäri vuoden.
Ruokopilli kannattaa tarkistaa ennen soittokokeilua: noin tuuman mittaisen lehdykän on oltava millin, pari irti pillin rungosta. Ilman kuuluu päästä pilliin vain
lehdykän alta, joten putken yläpää on tukittava kielen kärjellä soiton aikana. Umpinaisen tulpan voi askarrella ohuesta oksasta tai mehiläisvahasta.
Ru
okopilli on työnnettävä syvälle suuhun, jotta lehdykkä mahtuu värähtelemään. Jos ylähuuli painaa lehdykän umpeen, pilli ei saa ilmaa, eikä soi. Sormet (S) voi laittaa merkiksi pari senttiä lehdykän alapuolelle; kun huulet (H) koskettavat sormia, pilli on riittävän syvällä. Sylki liimaa lehdykän runkoon, joten
kuivalla suulla soitto sujuu helpommin. Kannattaa pitää suu kunnolla auki, kun työntää pillin suuhun ja ummistaa huulet vasta lehdykän alapuolella.
Jotkut ruokopillit vaativat huomattavasti voimakkaamman puhalluksen, kun taas toiset soivat erittäin herkästi. Tämä johtuu lehdykän onnistumisesta, ruo’on joustavuudesta, lehdykän pituudesta ja paksuudesta. Kannattaa siis kokeilla puhaltaa eri voimakkuuksilla.
Jos pilli ei soi, syitä voi olla monia, mm.:
– Lehdykkä on alhaalla -> tee puukolla tai askarteluveitsellä tyvikohotus: työnnä terä lehdykän alle, estä peukalolla lehdykkää pidentymästä ja kääntele terää lehdykän alla, kunnes se pysyy ylhäällä. Voit varovasti taittaa niinkin paljon, että lehdykkä taittuu hieman naksahtaen.
– Pillin sisus saattaa olla ummessa -> rassaa pilli koivunrisulla tai viilalla.
– Lehdykän alla on kalvoa -> töki kalvo pois teroitetulla rassioksan kärjellä tai viilaa lehdykän alta huolellisesti.
– Lehdykän reunasta on murtunut pala tai kapea sivulehdykkä on repäisty pois -> tee uusi pilli.
– Lehdykkä voi olla vuoltu liian syvälle -> tee uusi pilli, lehdykän syvyys max 1/4 pillin halkaisijasta.
– Lehdykkä voi olla vuoltu liian syvälle -> tee uusi pilli, lehdykän syvyys max 1/4 pillin halkaisijasta.
– Lehdykkä on liian paksu -> raaputa ohuemmaksi
– Pillin seinämä on liian ohut, eikä lehdykkä pysy jäntevästi ylhäällä -> kokeile sitoa ompelulanka lehdykän juureen.
Jos pillissä on parillinen määrä sormiaukkoja, käytä molemmista käsistä yhtä monta sormea aukkojen tukkimiseen: nelireikäiset pillejä soitetaan etu- ja keskisormilla; pidemmissä pilleissä voi tarvita myös nimettömiä ja pikkusormia. Oikeakätisillä oikea käsi on alempana.
Kannattaa opetella säätämään äänen korkeutta soittamisen aikana ilman sormiaukkoja: vedä pilliä hieman pois suusta ja puhalla lujempaa. Laadukas lehdykkä antaa ainakin kolme korkeampaa lisä-ääntä, kun jatkat näin sormiaukkojen ollessa avoinna. Testaa, saatko matalamman äänen puhaltamalla vähemmän, kun kaikki sormiaukot ovat suljetut. Opettele peittämään sormiaukot kunnolla ja totuta sormet löytämään sormiaukot sujuvasti, vaikkapa soittamalla silmät kiinni. Jänis istui maassa -sävelmä on hyvä harjoitussävelmä.
Jos pillissä ei ole tavallisen tuttua diatonista asteikkoa, hyvä juttu: voit harjoitella improvisointia vapaammin.
Jokaisessa ruokopillissä on yksilöllinen äänenväri, hyödynnä sitä valitessasi ja säveltäessäsi ohjelmistoa.
Kärjennoukan ja hautatorven lehdykkää kannattaa aluksi kostuttaa suussa. Soitettaessa soitin on työnnettävä suuhun lehdykän juurta myöten, jotta lehdykkä voi värähdellä. Huulet on pidettävä soiton aikana tiukasti soittimen ympärillä. Lehdykän on oltava riittävän ohut, jotta ääni syntyy. Lihasten vahvistuessa ja kokemuksen karttuessa paksummasta lehdykästä saa täyteläisiä ääniä.
Tukkotekniikkaa on käytetty kämmenkouruun puhaltamisen yhteydessä silloin, kun on haluttu muuttaa äänen korkeutta. Ilmapatsaan kokoa on säädelty kämmenellä myös sormiaukottomia sarvitrumpetteja soitettaessa. Tukkotekniikassa voidaan tällöin käyttää vain toista tai molempia käsiä kaikusuppilon reunoilla tai sisällä. Jos sarvessa on sormiaukkoja, tukkotekniikalla voi tuottaa muutaman matalamman lisä-äänen putken pituutta asteittain lyhentämällä. Pajupilliäkin tiedetään soitetun kämmenen sisässä tukkotekniikkaa hyödyntäen, jolloin siitä on saatu useampia ääniä.
Trumpettisoittimiin puhallettaessa ääni syntyy huulten värähdellessä toisiaan vasten. Mitä voimakkaammin puhalletaan, sitä korkeampi ääni. Jos trumpetin puhalluspään poraus on pieni puhallusvoimaa tarvitaan paljon ja soittimen ääniskaala on ylempänä. Jos taas torven puhalluspää on suuri, esimerkiksi halkaisijaltaan yli senttimetrin laajuinen, matalammat äänet syntyvät helposti, mutta korkeampiin ääniin vaaditaan erityisen voimakas ilmanpaine.
Paimenhuilusta saa hiljaa puhaltamalla matalia ääniä. Matalin ääni syntyy, kun kaikki sormiaukot ovat suljetut. Ylipuhaltamalla samasta sormituksesta saa oktaavia korkeamman äänen. Laadukkaasta huilusta saa ylipuhaltamalla kauniita ääniä myös ylimpien sormiaukkojen ollessa avoimia. Kokeile löytää huilustasi sormitukset eri sävelmien soittamiseen ja improvisoi.
Ensimmäisiä äänityksiä omatekoisilla soittopeleillä musisoinnista:
